Musta alkaa tuntua että jokin on vialla. Viimeaikainen stressi on tainnut tehdä mulle sen mitä lastensuojelu yrittikin: mielenterveyden rankka putoaminen. Tosin, mitä voi olettaa kun lastensuojelu painaa päälle, joku tekee meille isoa laskua nettitikun sim-kortilla ja tuntuu että kaikki menee huonosti, vaikka kaiken pitäisi mennä koko ajan paremmin. Näin ainakin uskon, sillä rahaasiat alkavat tulla kuntoon, mutta siltikin jokin on väärin. Johtuuko tämä siitä että nyt on sellainen tarpeeksi rauhallinen hetki, että pää pystyy esittämään sen vian tuolla mielessäni? En jaksa enää seksiä, en jaksa syödäkään. Tiedän että minulla on kaikki hyvin ,mutta silti mieleeni tulee näitä ikäviä ajatuksia että olen vain epäonnistunut kaikessa. Sen laukaisee helposti niin pienikin asia kuin se, että mies torjuu hellyydenosoitukseni vaikka sillä hetkellä tarvitsisin sitä. Olen väsynyt, mutta yritän tapella kovasti eteenpäin. Silti kaikki kaatuu minun niskaani.

Rakastan lastani ja miestäni yli kaiken mutta silti alkaa olla vaikeaa keksiä mitään positiivista kun itsetunto murenee pieni pala kerrallaan. Ensin tuli se että mies ei halua minua, nyt alkaa olla se että alan tuntea itseni yksinäiseksi. En saa itseäni kotoa liikkeelle ja kun saan, pelkään koko ajan että joku vie lapseni pois. Sosiaalisista tilanteista alkaa tulla koko ajan vaikeampia ja jos minulla olisikin mahdollisuus mennä jonnekin, pysyn mieluummin kotona koska jokin vetää minut pysymään kotona. Kai tämä teksti on jonkin sortin avunhuuto, mutta minkä minä sille voin, että ne ihmiset joille yritän asiasta sanoa, eivät osoita mielenkiintoa ongelmiani kohtaan. Kaikki vain toteavat että mene. Millä minä menen kun ei ole syytä mennä mihinkään? Ei ole syytä olla suojelemassa lasta ongelmalta jota ei oikeasti taida enää olla olemassa...

Tästäkin syystä laiskistun koko ajan. Pysyn kotona koneella mutta kukaan ei juttele minulle sielläkään. Ketään ei kiinnosta. Ilmeisesti sen takia että en juo päätäni täyteen alkoholia jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. En pysty enää kutsuttamaan itseäni mihinkään koska pelkään olevani toivomatonta seuraa. Minusta on tullut liian epävarma itsestäni. Vaatekaappini on täynnä upeita vaatteita, jotka eivät enää saa minua tuntemaan itseäni upeaksi. Vaikka ennen ne saivat, mutta enää niillä ei ole sitä vaikutusta ja tunnen oloni vain joksikin mikä on, mutta mikä ei aiheuta minkäänlaista reaktiota edes omassa aviomiehessäni. Kaikkein karuinta että ensimmäinen loukkaus tältä taisi olla se että me emme viettäneet edes hääyötä koskaan. Minusta on tullut vain jokin jota pannaan silloin kun huvittaa ja en enää jaksa itsekään seksiä pyytää. Jonkun pitäisi melkeimpä vain tulla ja viedä minut pitämään hauskaa. Mietin koko ajan vain sitä, että mitä voisin enää tehdä? Haluan elämää kodin ulkopuolella mutta mitään en saa aikaiseksi. Olen lukossa, eikä se johdu lapsestani. Eli ei tämä ole mikään raskausajan jälkeinen masennus. Stressi yhdistettynä lastensuojeluun vaan tappaa mun iloista persoonaani. Mieskään ei jaksa mitään. Välillä on pieniä valopilkkuja, mutta ne unohtuvat kaiken sen paskan alle mitä tapahtuu. Niinhän se kai menee, iloisia asioita on vaikeampi muistaa kuin niitä huonoja. Ja minun tapauksessani se huono alkaa olla liikaa etualalla. Ainoa joka saa minut välillä nauramaan, on oma lapseni. Hän osaa saada minut nauramaan kaikella huvittavalla, mutta muuten vaivun nykyään tähän mielentilaani ja kärsin. Heti kun lapsi nukkuu, tuntuu että menetän merkitykseni. Minusta ei ole hyötyä kuin lapsen hoidossa.